Oppimiskäsityskirjoitus

”Lernen ist B=A+x à Lernen ist wenn man an Punkt A beginnt und an Punkt B ankommt und an Punkt B mehr Fähigkeiten hat als am Punkt A” Näin sanoi mies, joka asuu meillä, kun pohdin ääneen mitä oppiminen on. Vapaasti käännettynä: Oppimista on se kun etenee pisteestä A pisteeseen B, ja pisteessä B enemmän tietotaitoa kuin pisteessä A. Itse tämän tiivistäisin: Oppiminen on sitä, kun tieto/osaaminen jostain aiheesta tavalla tai toisella lisääntyy.

Oppisen prosessista on luotu monenlaisia oppimiskäsityksiä: Behavioristinen, humanistinen, kognitiivinen, konstruktivismi… Näissä oppijan ja opettajan roolit sekä oppimisprosessin kuvaukset vaihtelevat. Kukin oppii tavallaan, tämän olen oman oppimis- ja opiskeluhistorian sekä työhistorian kautta oppinut. Tärkeää on kuitenkin, että jokainen tietäisi kuinka itse parhaiten oppii.

Olen itse aina oppinut pitkälti käytännön ja tarinoiden kautta. Olen aina muistanut hyvin lukemiani asioita tarinamuodossa, historia on ollut kautta oman oppimishistoriani yksi mielekkäimmistä ja menestyksekkäimmistä oppiaineista, koska se on täynnä tarinoita.

Yksi vaikeimmista asioista oppia minulle oli aikanaan ohjelmointi. En ollut ennen yliopisto-opiskeluja ohjelmoinut tai tutustunut sen paremmin ohjelmoinnin teoriaan, joten tuolloin java-ohjelmointi oli minulle todella vieras käsite. Tuolloin opetus tapahtui luentomuotoisena ja lisäksi kurssiin kuului pakollisia harjoituksia. Luentomateriaalit oli kopioitu kalvoille ja luennoitsija kirjasi esimerkkiohjelmat luentokalvoille – konetta tai esimerkkikäännöksiä ei luennon yhteydessä nähty ja käytännön harjoitukset olivat myöhemmin. Silloin muistan ajatelleeni, että tätäkö ohjelmointi on?!

Harjoituksissa oli tarkoitus ohjelmoida assistentin opastuksella – luentojen esimerkit olivat edessä, ja kopioimalla sain tehtävät tehtyä. Tuolloin en ymmärtänyt eri koodin pätkien tarkoitusta. Assistentilta ei hirveänä kannustavia sanoja tullut tai selittäviä kommentteja. Muistanpa saaneeni joskus vastaukseksi pelkästään naurua joihinkin kysymyksiini. Kyseinen kurssi jäi jossain vaiheessa syksyä kesken ja vannoin, että en koskaan tule ohjelmoimaan työkseni!

Ohjelmointi oli kuitenkin pakollinen osa opintojani, ja kyseinen kurssi(ja muita ohjelmoinnin kursseja) olisi suoritettava ennen valmistumistani. Onneksi kurssin toteutustapaa muutettiin: teoriaa opeteltiin edelleen massaluennoilla, mutta ne olivat huomattavasti käytännönläheisemmät ja esimerkkejä tehtiin jopa tietokoneella. Harjoitukset tehtiin selainpohjaisella työkalulla, joka kertoi myös vinkkejä missä meni vikaan. Sain suoritettua ohjelmoinnin loppuun ja jopa tehtyä itsenäisen harjoitustyön.

Opin paljon itsestäni opetellessani ohjelmoimaan ja noita oppeja olen hyödyntänyt myös omassa opetuksessani. Koen, että ohjelmointi, kuten mikä tahansa fyysinen tekeminen, vaatii opiskelijan omaa tekemistä – ”Ohjelmoimaan oppii vain ohjelmoimalla”. Niinpä olen itsekin pyrkinyt limittämään teorian ja käytännön harjoitukset tiiviisti toisiinsa – heti uuden asian opiskelun jälkeen, opiskelijat harjoittelevat sitä käytännössä.

Mielestäni myös keskustelu, kannustus ja huomiot kehityskohteista on osa oppimista. Itse olisin ensimmäisen ohjelmointikurssin aikana kaivannut tukea ja positiivista boostia, ehkä myös hieman rautalangan vääntöäkin. Olen pyrkinyt myös näitä asioita tuomaan omaan opetukseeni. Osa ymmärtää ensimmäisellä kertomalla ja heidät voi laittaa töihin, mutta tärkeää on myös pystyä selittämään eri tavalla hyvinkin abstrakteja käsityksiä.  

Myös oppijan ennakkoasenteilla ja motivaatiolla on paljon merkitystä oppimiseen. Varsinkin aloittelevilla ohjelmoijilla on monesti päässään ajatus, että ohjelmointi on jotain korkeampaa matematiikkaa, jota kuka tahansa ei voi oppia. Tämä asenne hidastaa aluksi oppimista, muutaman onnistumisen jälkeen oppija tulee huomaamaan kuinka helppoa aihe oikeastaan onkin. Olenkin monta kertaa sanonut, että voisin opettaa myös pitkän sote-uran tehneen äitini ohjelmoimaan.  Hänelle minun toki pitäisi ensin keksiä jokin motivaattori ohjelmointia varten.